Diskusprolapsileikkaus, näytös 2

Erittäin ikävä vuosi, osa 4.

Selkäleikkauksen jälkeen kanyylin paikka nro 5

10 päivää ensimmäisen leikkauksen jälkeen tehdään siis hätäleikkaus. Koska on lauantai, leikkausosastolla on tosi rauhallista. Ei näy muita leikkaustiimejä eikä potilaita. Minulla on turvallinen olo. Ylilääkäri rauhoittaa olemuksellaan. Ja huonommaksi tämä ei voi mennä, eihän.

Taas herään heräämössä. Miten voit? Sattuuko? Tunnustelen oloani. Se on nyt ihan erilainen. Sattuu toki, mutta ihan eri tasolla. Kova selkäkipu on poissa. Jaloissa ei tunnu juurikaan kipua, jonkin verran sähköttelee tuttua reittiä vasemmalla. Toipuminen käynnistyykin nyt aivan eri tavalla. Kun seuraavan päivänä pääsen taas eroon dreeneistä ja katetrista, pystyn kävelemään nk. fordin eli rollaattoriomaisen kävelytuen kanssa itse ja rakkokin tyhjenee vessassa ilman apua. Selkä on toki kipeä leikkausalueelta, ja jalat ovat melko voimattomat. Toisena päivänä nousen kävelemään kerran tunnissa fordin kanssa. Syön ateriat päivähuoneessa. Käyn hakemassa kehitysvammaiselle potilastoverille akuankkoja kirjastokärrystä. Elän! Kolmantena päivänä saan kyynärsauvat. Ryhdytään puhumaan kotiuttamisesta. Olen niin valmis. 

Tapaan vielä ylilääkärin, joka kertoo, että toipuminen näyttää nyt hyvältä, mutta jos mitä tahansa huolenaihetta ilmenee, pitää ottaa heti yhteyttä. Etenkin, jos tulee niitä ratsupaikkaoireita, silloin heti päivystykseen. Kuulemma elämä ei tule jatkossakaan olemaan kivutonta. Puristuksissa ollut hermokudos uusiutuu hitaasti, joten jalassa saattaa tuntua kipua vielä pitkään. Välilevyt ovat risat, ja ahtauma on, jotain luupiikkejä (sille ei siis tehty mitään 1. leikkauksessa sen verenvuodon takia, ja 2. leikkauksessa keskityttiin vain hätätilan hoitoon). Mahdotonta ennustaa, miten tilanne etenee. Se on hyvin yksillöllistä, ja elimistö on käsittämättömän sopeutumiskykyinen. Kaikki rappeumamuutokset eivät välttämättä aiheuta ongelmia voinnissa. Voi olla, että kivut eivät tästä pahene, voi olla, että pahenevat. 

Hoksaan pyytää kirjallisen sairaskertomuksen kotiin. Siitä ei selviä mitään tarkempaa ahtaumasta, muuta kuin maininta, että on spinaalistenoosia. Huomaan, että kertomus on aika ylimalkainen ja jopa virheellinen. Esimerkiksi ensimmäinen ortopedi silloin syksyn poliklinikkakäynnillä on kirjoittanut, että vasemman jalan säteilykipu on jatkunut 6 viikkoa. Siinä vaiheessa se oli jatkunut ainakin 9 kk.

Toisen leikkauksen jälkeen olen vielä 6 viikkoa sairaslomalla.Toipuminen etenee, mutta on alkuun hidasta.  Ehdinhän olla hyvin huonossa jamassa viikkokaupalla. Sitkeyttä tarvitaan. Ensin päivittäinen tavoitteeni on olla valveillaoloaikaan joka tunnista 5 min liikkellä. Sitten 10 min. Viikko leikkauksen jälkeen uskaltaudun ulos ja haen ensimmäistä kertaa postin laatikosta. Hurraa! Seuraavana päivänä kurotan omenan puutarhan perällä olevasta puusta. Seuraava etappi on lähteä pihapiiristä kauemmas. Ensin 100 metriä, sitten 200. Kyynersauvojen avulla, hitaasti, hiki otsalla. 

Selkä on arka ja jalka heikko. Liikkuminen vie voimat. Nukun paljon. Edelleen kipulääkkeiden voimin, mutta nukun jopa tunteja yhteen menoon. Teen päivittäin pari kertaa pilatesliikkeitä. Sellaisia helppoja, joissa ei ole kiertoa eikä tule painetta lannerankaan. Lisäksi teen makuulla jalalle hermojumppaa. Kolmen viikon toipumisajan jälkeen en tarvitse enää jatkuvasti opiaatteja. Uskaltaudun auton rattiin ja käyn työpaikalla näyttäytymässä. Neljän viikon kohdalla en enää ollenkaan tarvitse kyynärsauvoja. Pystyn kävelemään jo kilometrin, kunhan pysähtelen välillä. Säteilykipua tuntuu edelleen vasemmassa jalassa, mutta se on vähäistä verrattuna aiempaan.

Kun palaan töihin joulukuun puolivälissä, olen kaikkiaan ollut 4,5 kk sairaslomalla. Työnantaja on maksanut täyttä palkkaa ensimmäiset 3 kk, sitten olen tippunut KELA-korvaukselle viimeiseksi 6 viikoksi. Onneksi sairasloman tarve ei jatkunut! 

Diskusprolapsileikkaus, näytös 1

Erittäin ikävä vuosi, osa 3.

Lähes vuoden kitkuttelun jälkeen on saatu diagnoosi ja toimintasuunnitelma. Ensimmäinen selkäleikkaus edessä.

Selkäleikkaukseen meneminen jännittää. Onnistuuko leikkaus?

Nyt eletään syyskuun loppua – lokakuun alkua. Saan leikkausajan melko pian poliklinikkakäynnin jälkeen, noin kolmen viikon päähän. Sitä  ennen on esikäynti, viikkoa ennen operaatiota. Otetaan labrakokeet ja keskustellaan vielä kirurgin kanssa leikkaussuunnitelma läpi. Käynnistä jää päällimmäisenä mieleen se, että en pysty istumaan odotushuoneessa, ja tuskan hiki valuu jo norona ohimoita pitkin. Onneksi hoitaja tulee heti tämän huomattuaan kysymään, että olisiko helpompi odottaa makuuasennossa. Sain vielä korokkeen polvitaipeitten alle. 

Pääsin lopulta tapaamaan leikkaavaa ortopedia, joka on eri henkilö kuin poliklinikan ortopedi. Kovin minulle vakuutellaan, että  prolapsin poisto on helppo juttu. Kysyn, tehdäänkö sille ahtaumalle nyt samalla jotain. Ehkä, ortopedi sanoo, katsoo tilannetta sitten leikkaussalissa. Tapaan myös anestesialääkärin. 

Leikkauspäivän aamuna saavun ohjeitten mukaan aamulla klo 7 Jorviin osasto K4:lle. Puhelias hoitaja ottaa minut vastaan, saattelee 4 hengen potilashuoneeseen ja antaa tarvittavat vermeet. Vaihdan leikkausasusteet päälle, saan diapamin ja käyn sängylle odottamaan vuoroani. Minua tullaan hakemaan jo ennen kahdeksaa, olenkin ensimmäisenä pääsemässä puukon alle. Diapam ei juuri enää minuun vaikuta, niin kuin aiemmasta leikkauskokemuksesta tiedän odottaakin. 

Näen leikkauspöydällä telineen, johon minut kohta nostettaisiin, konttausasentoon. Ehdin pohtia, että montako hoitajaa siirtooni tarvitaan, samalla kun hoitaja yrittää ujuttaa kanyylia kämmenselkääni. Siinä kestää, suoneni ovat pienet, kimmoisaseinäiset ja helposti neulaa karkaavat. Näin olen kuullut aiemmin valitettavan. Lopulta anestesialääkäri kyllästyy odottamaan ja käy itse tökkäämässä kanyylin suoneen. Maski naamalle ja filmi katkeaa.

Herään hoitajan herättelyyn. Miten voit, onko kipuja, herätys. Heti, kun taju alkaa palaamaan, tunnen kovaa kipua lanneselässä. Sattuu, sattuu, parahdan. Hoitaja ja lääkäri laittavat saman tien jonkun tiputuksen tulemaan. Sen verran ehdin rekisteröidä. Valitan edelleen, mutta lääke auttaa pahimpaan. Alan huolestua. Eikö kivun pitänyt jäädä taakse. 

Olo on kuitenkin pökkyräinen ja torkahtelen. Melko pian siirretään osastolle. Anestesian haihtuessa joudun pyytämään lisää kipulääkettä illan ja yön mittaan. Seuraavana aamuna leikannut lääkäri kävi kertomassa, että leikkkaus onnistui, mutta että olin vuotanut runsaasti verta, minkä vuoksi olin tarvinnut verensiirron. Hoitaja oli tämän kertonut minulle jo illalla, kun ihmettelin, miksi kanyyli on nyt ranteen puolella ja toisessakin kädessä on pari laastaria kämmenselässä. Lisäveren tiputtaminen oli ollut hankalaa helposti tukkeutuvien pienten suonteni takia, ja siksi kanyylin paikkaa oli jouduttu vaihtelemaan. Leikannut lääkäri arvelee, että kivut ovat edelleen kovat tuon verenvuodon vuoksi – verihyytymät saattavat ärsyttää hermoja. Kyllä se siitä ohi menee, hän vakuuttaa.

Aamupäivällä, vuorokausi leikkauksen jälkeen, hoitajat poistavat virtsakatetrin ja patistelevat liikkeelle. Ylös ja vessaan. Huimaa kovasti. Sattuu leikkaushaavaan, mutta myös laajemmin selkään. Pääsen pöntölle. Mitään ei tapahdu. En tunne pissahätää. Jos rakko on vain tyhjä, arvelen. Hoitaja on sitä mieltä, että ei voi olla, niin paljon on tiputettu nesteitä. Hän avaa vesihanan, lorina auttaa rakonsulkijalihaksen refleksia kuulemma toimimaan. Mitään ei tapahdu. Takaisin sänkyyn. Yritetään myöhemmin uudestaan. Ei onnistu. Turvaudutaan katetrointiin.

Tätä jatkuu seuraavat päivät. Kivut eivät vähene. Leikkausalueelta kudosnesteitä pois johtaneet dreenit on poistettu parin päivän päästä leikkauksesta. Dreenin poistaminen vei osan lanneselän kivusta – ilmeisesti putki oli painanut ikävästi lihasta. Mutta pissa ei tule, eikä edes pissahätä. 

Hoitajat määrätään katetroimaan minua tarpeeksi usein, jotta rakko ei veny ja sitä kautta virtsausrefleksi katoa. Joku kiertäneistä lääkäreistä kehottaa minua kertomaan hoitajille heti, kun on hätä. Miten kerron, kun en tunne hätää? Kuvailen, että tunnen ihan lopulta jonkinmoista kipua rakossa, sitten kun rakko on jo ihan täynnä, sitä ennen en mitään. Ja kun kipu tuntuu, on jo siis rakko epäterveellisen täynnä.

Kestokatetria ei haluta laittaa uudelleen, koska virtsaummen odotetaan loppuvan ”ihan kohta”. Ratkaisuksi keksitään ultraääni. Hoitajien on tarkoitus tutkia liikuteltavalla pienellä ultralla, paljonko rakossa on virtsaa, ja katetroida, kun sitä on max 600-800 ml. Käytännössä hoitajat eivät tätä ehdi tekemään automaattisesti. Koska olen huolissani rakon venymisestä – todellakin haluan vielä joskus pystyä hoitamaan vessa-asiani itse – katson kelloa ja kutsun hoitajia noin kuuden tunnin välein. Että olisko aika tsekata tilanne. Usein tulee vielä viivytystä, ja aina virtsaa on yli 800 ml kun päästään itse toimenpiteeseen.  

Lääkärit kyselevät joka kierrolla, onko ulosteenpidätysongelmia myös. Kysymys melkein huvittaa, niin armoton on ummetus pitkään jatkuneen opiaattilääkityksen jälkeen. Vatsa ei toimi leikkauksen jälkeen lähes viikkoon, ja tarvitaan pino laksatiiveja, ennen kuin joitain saan ähelletyä ulos. Joten ei, ulosteenpidätyskyvyn muutoksista ei pysty tekemään havaintoja. Ymmärrän myöhemmin, että virtsaumpi ja ulosteen pidättelykyvyn puute ovat merkkejä ns. ratsupaikkaoireyhtymästä, joka kielii pahasta hermopinteestä ja on hätäleikkauksen aihe.

Kun leikkauksesta on kulunut 4 päivää, eikä vointini edelleenkään kohene, leikannut lääkäri on edelleen vakaasti sitä mieltä, että verihyytymät ovat syynä tilanteeseeni. Toinen osastonlääkäri ehdottaa aamukierroksella uutta MRI-kuvaa, mutta leikannut lääkäri sanoo, ettei nyt mitään kuvata, se olisi ihan turhaa. Minun käsketään olla reipas ja liikkua enemmän, koska tässä vaiheessa potilas on  yleensä jo kotiutettu. Vastapäisessä sängyssä toipuu samanlaisesta operaatiosta iäkkäämpi rouva, joka toden totta haahuilee ympäriinsä jo leikkausta seuraavana päivänä, eikä malttaisi odottaa kolmantena päivänä tapahtuvaa kotiutusta. Taas päädyn pohtimaan, olenko poikkeuksellisen sisuton ihminen? Onko kipukynnykseni erityisen alhainen? En tiedä, mutta sen tiedän, että kivut tuntuvat todelliselta ja ovat kovempia kuin ennen leikkausta. 

Ylilääkäri käy juttusilla, on todella ystävällinen. Tutkii ja kyselee. Kertoo, että leikkauksessa on todellakin ollut selkeä löydös, koteloitunut, hermoa painanut prolapsi, ja siksi oli oletus, että kivut olisivat nyt poissa, kun prolapsi on poissa. Ylilääkäri pohtii, että rouva taitaa yrittää olla liian reipas kipujensa kanssa, Että pitäisi kertoa selkeästi, jos kivut ovat entistä kovempia. Vastaan, että hieman vaikea vertailla, kun nyt saan muutaman tunnin välein oksikodonia isoimman mahdollisen annoksen, lisäksi lihasrelaksattia suspensiona. Kotona oli käytössä hieman miedommat tropit. Mutta kyllä luulen ainakin, että kivut ovat kovempia nyt. 

Tämä selkenee itsellekin heti seuraavana yönä. Lähden sängyssä kääntämään kylkeä. Jotain tapahtuu, yhtäkkiä kipu iskee sellaisella infernolla, että jäykistyn niille sijoilleni kesken käännöksen, enkä enää pääse liikahtamaankaan. En yllä soittonappiin, joten ulisen vieruskaverille, että kutsuu hoitajat. Hoitajia tulee ensin yksi, sitten toinen. Pystyn vain ulisemaan ja katkonaisesti kertomaan, että yritin vain kääntää kylkeä, ja nyt on selkä tulessa, mutta lisäksi kova kipu säteilee molempiin jalkoihin. Molempiin, myös oikeaan, joka oli ollut täysin oireeton vuoden 1996 episodin jälkeen. Kuulen, kun hoitaja kuiskaa toiselle, että katso, täähän on ihan kipukrampissa, jalat vaan sätkii. Ja toden totta, molemmat jalkani ovat ojentuneet tikkusuoraksi, irti patjasta, ja sätkivät ilmassa. Minulla ei ole niihin mitään kontrollia. 

Hoitajat kääntävät minut kyljelleni, toinen menee hakemaan oksikodini- ja diapamsuspensiot, jotka jotenkin saan alas. Silkalla tahdonvoimalla saan lopetettua vaikerrukseni. Yritän keskittyä hengittämiseen. Viereeni jäänyt hoitaja kysyy, onko kaikki hyvin. Ei ollut, mutta kerroin – katkonaisesti – että yritän tässä vain rentouttaa lihakseni, tahdonvoimalla. Taitaa kyllä olla lääkkeiden eikä tahdonvoiman ansiota, mutta kramppi hellittää ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hiukan. Päivystävä lääkäri käväisee, toteaa, että tämä pärjännee aamuun. Ohjeistaa hoitajia kipulääkeannostelujen suhteen. Ahaa, olikin vielä varaa hiukan nosta oksikodoniannosta.

En pysty nukkumaan koko yönä. Seuraavana aamuna en pääse ylös sängystä, vaikka kuinka yritetään. Katetrointikin pitää tehdä kyljellään, selinmakuulla kipu on täysin sietämätön. Lääkärikierrolla (ylilääkäri ei ole mukana) pohditaan, eikö minut pitäisi kotiuttaa. Olen niin kipeä ja väsynyt, että kyyneleet alkavat valua pitkin poskia. Nyyhkytän, että minä en lähde tässä kunnossa mihinkään, enkä varsinkaan kotiin. Kotona pitää pärjätä suun kautta otettavilla lääkkeillä, eli vähemmällä kuin nyt, ja nytkin elämä on sietämätöntä. Hoitaja komppaa vierestä, että tällä rouvallahan on kovia kipukramppeja, ja on se virtsaumpikin. Yksi lääkäreistä – se ainoa nainen – tuumii, etä potilas oppisi varmasti nopeasti itse katetroimaan itsensä. Menen sanattomaksi. Onneksi lääkärikollegat havahtuvat tässä vaiheessa, että ei taida potilas pärjätä vielä kotona.

Menee pari päivää. Menetän elämänhaluni. Toivon, että menisi taju, tai sitten kuolisin pois. Ihan sama. Sanon läheisille, etten halua sairaalaan vieraita. En jaksa puhua. Mieheni toki käy minua katsomassa. Olen varmasti pelottava näky. Yhtenä päivänä pääsen taas vähän liikkumaan ilman, että kipu vie jalat alta. Äkkiä suihkuun. Suihkun jälkeen olen ihan puhki. Illalla käyn iltapesulla ja istun varmuuden vuoksi pöntöllekin. Yllätyksekseni pissa tulee. Jee! Rakko heräsi henkiin, enkä tarvitse enää katetrointia. Hyvä niin, koska olen jo saanut virtsatietulehduksen ja siihen antibioottikuurin. 

Mutta kipu on edelleen kova, lääkityksestä huolimatta. Se säteilee molempiin jalkohin. Nukun 15 min pätkissä. Olen ihmisraunio. En enää näe leikannutta lääkäriä, hän ei käy katsomassa minua. Mutta kun leikkauksesta on kulunut 8 päivää, ylilääkäri käy kertomassa, että on päättänyt laittaa minut MRI-kuviin. Varmistetaan, että kaikki on niin kuin kuuluukin. Minut kärrätään sängyssä röntgenosastolle. En pysty istumaan pyörätuolissa enkä kävelemään itse. Olen kokenut tämän ennenkin… 

Kuvauskokemus on hirveä. Selinmakuulla kivut ovat järjettömät. Itken laitteen putken sisällä ääneen kuin lapsi. Röntgenlääkäri sanoo kuulokkeisiini, että yritä kestää, on tärkeää saada kuvaus tehdyksi. En pysty lopettamaan itkua, kun minut vedetään putkesta. Hoitajat aikovat nostaa minut tutkimuspöydältä sänkyyn, mutta älähdän, että ei saa koskea. Vääntäydyn omalla tahdilla ylös ja sängylle. Vapisen, oksettaa, kasvot ovat itkusta turvoksissa. Röntgenlääkäri pahoittelee, etteivät tajunneet antaa minulle kunnon lääkeshottia ennen kuvausta. Sanoo, että kuvista nyt näkyy, mikä on vikana, mutta ei kerro tarkemmin. Lääkäri kertoo sitten osastolla.

Ylilääkäri tulee taas käymään. On jo iltapäivä. Kuvissa on kuulemma näkynyt valtavan kokoinen sentraalinen prolapsi, siinä samassa välissä, joka juuri leikattiin. Prolapsi litistää conuksen pelkäksi viivaksi. Selkokielellä iso välilevynpullistuma pursuaa keskeltä välilevyä ja työntyy selkäydinkanavan jatketta vasten painaen siellä kulkevat hermot ihan lysyyn. Tämä selittää virtsaummen, kovat kivut sekä sen, miksi kipu on nyt molemmissa jaloissa. Kyse voi kuulemma olla joko hoitovirheestä tai siitä, että välilevy on revennyt heti uudestaan. Tätä on kuulemma mahdoton erottaa. Hoitovirhettä ylilääkäri pitää täysin mahdollisena, koska näkyvyys on kuulemma tuossa leikatussa kohdassa huono, ja runsas verenvuoto on pahentanut tilannetta entisestään. Kirurgi on saattanut tahattomasti siirtää välilevymassaa toiseen paikkaan. Nyt täytyy tehdä hätäleikkaus. Ylilääkäri tekisi sen itse seuraavana aamuna, joka sattuu olemaan lauantai. Hänellä on myös niksi, jolla kova verenvuoto vältettäisiin: minut laitetaan vain hiukan eri asentoon, hiukan kyljelleen siinä konttausasennossa.

Minusta on yllättävää, että hoitava taho mainitsee oma-aloitteisesti hoitovirheen mahdollisuuden. Jää se tunne, että se on hänestä todennäköisempi vaihtoehto. Onneksi hän kuitenkin kertoo tuon, että sitä ei pysty todistamaan. Katson myöhemmin samantyyppisten potilasvahinkoilmoitusten ratkaisuja, ja niissä aina todetaan, että rappeutunut välilevy voi revetä uudestaan spontaanisti, ja päädytään ratkaisuun ”ei voi todentaa hoitovirhettä, ei korvata”. Muutenkaan ei tule mieleen lähteä oikeustoimiin. Mietin vain, että kunhan tästä toipuu, muulla ei väliä. Koen myös helpotusta siitä, että kokemani kovat kivut ja liikuntakyvyttömyys ovat olleet ilmeisen todellisia eivätkä kuviteltuja tai liioteltuja, ja ylilääkärin puheiden perusteella en ole mitenkään kipuherkkä vaan päinvastoin, aivan liian sisukas.

Diagnoosia kaivelemassa

Erittäin ikävä vuosi, osa 2.

Pikku hiljaa alkaneet kivut jatkuvat ja pahenevat vuoden 2008 kääntyessä kesään. Syy on jäänyt epäselväksi.

Hermopinteestä johtuva kipu tuntuu isovarpaassa saakka.

Tulee kesäloma. Ei mitään erityistä ohjelmaa, mökillä ns. normipuuhastelua. Nyt liikkuminen alkaa mennä todella hankalaksi. Toimintasäde alkaa rajoittua taas makuuhuone-vessa-akselille. Loman lopussa palaan töihin todetakseni, että ei tule mitään. Puolen tunnin ajomatka on silkkaa kärsimystä, ja sen jälkeen työntekoon ei kykene keskittymään. Kipu on kipulääkkeistä huolimatta niin kovaa, ettei keskittymiskykyä ole. Unettomat yöt eivät auta asiaa. Vasemman jalan jalkaterä tuntuu ajoittain voimattomalta. 

Työterveyslääkäri kirjoittaa sairaslomaa ja lopulta myös sen oikean lähetteen – lähetteen lannerangan magneettitutkimukseen. Tuolloin MRI-laitteita sentään jo on, mutta harvassa. Ajan saa diakonissalaitoksen laitteeseen vasta parin viikon päähän. Laitteessa pitää maata n. 20-30 min liikkumatta selällään. Kivut yltyvät, ja kuvantamisen lopussa on todella vaikea päästä nousemaan jaloilleen. 

Radiologin lausunto tulee viikon päästä. Se paljastaa – yllätys, yllätys – välilevyprolapsin välissä L5-L4. Siis yhtä tasoa ylempänä kuin yli kymmenen vuoden takaisen episodin aiheuttanutta välilevy. Prolapsi suuntautuu tällä kertaa vasemmalle ja painaa L5-hermojuurta fasettiniveliä vasten. Lisäksi näkyy yhtä sun toista välilevyrappeumaan liittyvää. Esim. siinä alimmassa välissä ei ole välilevystä paljoakaan jäljellä, ja fasettinivelten nivelrikko näkyy selvästi. On luun liikakasvua – luupiikki – ja nyt revenneen välin yläpuolella oleva välilevy on sekin pullistunut ja revennyt, muttei nähtävästi paina hermojuuria. 

Työterveyslääkäri ottaa nyt kipuni tosissaan, on selvästi yllättynyt löydöksistä. Antaa lähetteen yksityisen puolen ortopedille firman piikkiin. Ajanvarauksessa ehdottavat erästä selkägurun maineen saanutta ortopediä. Saan ajan jo viikon päähän. 

Vastaanotolla ortopedi tekee kliiniset tutkimukset. Ne, joita työterveyslääkäri ei ole kokonaisuudessaan tehnyt. Ortopedi päivittelee, kuinka heikko vasen pohjelihakseni on, käytännössä halvaantunut. Kantapääkävelyssä en saa varpaita nousemaan. Se on nk. läpsyjalka. Ortopedi selittää minulle MRI-kuvan löydökset ja kliiniset havaintonsa. Vasemman jalan säteilykivun reitti ja halvausoireet sopivat täydellisesti kuvassa näkyvään L5-hermojuuren pinteeseen. Muut muutokset kuvassa ovat tyypillisiä välilevyrappeumasairauden muutoksia. Niitä on miellä kaikilla ikääntyessämme, mutta näin nuorella ei kovin usein näy näin selviä muutoksia. 

Ortopedi kyselee sukuhistoriaa, ja tuumii, kuten Peijaksen ortopedi toistakymmentä vuotta aikaisemmin, että olen saanut valmiiksi heikot rakennuspalikat. Ortopedin mukaan nyt ei ole tuon prolapsin suhteen muuta vaihtoehtoa kuin pikainen leikkaus. Pohjelihaksen toiminta ei muuten palaudu, ja mitä pidempään odotetaan, sitä suurempi riski, ettei palaudukaan. Oireet olivat siinä vaiheessa olleet häiritseviä n. 9 kk, joten luonnollista korjaantumista ei näytä tapahtuvan tällä kertaa.

Siispä ortopedi laittaa lähetteen HYKSiin kiireellisyysluokassa 1. Kirjoittaa lausuntonsa, että graavi diskusprolapsin aiheuttama hermojuurioire ja peroneuspareesi. 

Olen edelleen sairaslomalla. Paremman päivän sattuessa käyn tutulla fysioterapeutilla, joka tuumii, että josko samassa paikassa töissä oleva taitava kiropraktikko voisi olla avuksi. Tässä vaiheessa elämäni on jo niin kurjaa, että olen valmis kokeilemaan kaikkea. 

Kiropraktikko katsoo MRI-kuvat ja uskoo voivansa auttaa. Manipulaation aikana pohjelihaksen toiminta palautuukin, mutta katoaa muutamassa tunnissa uudestaan. Selkä- ja jalkakipu sen sijaan yltyy käsittelyn jälkeen niin, että kivun taso on nyt ajoittain yhtä kova kuin ensimmäisen prolapsin aikaan. Kyljen kääntäminenkin on pahimpina päivinä mahdotonta. 

Mies tuo aamuisin sängyn viereen ison mukin vettä siltä varalta, että en hänen työpäivänsä aikana selviä ollenkaan keittiöön saakka. Minua ei voi jättää yksin viikonlopuksi, kun miehen on mentävä laittamaan mökki talviteloille. Onneksi lähipiiristä löytyy apua.

Saan kutsun Jorvin ortopedian poliklinikalle jo parin viikon odottelun jälkeen. Sisulla saan kammettua itseni sinne, siipan kyydillä. Ortopedi sanoo ensi töikseen, että ei laita painoarvoa lähettävän ortopedin mielipiteelle leikkaustarpeesta, yksityisellä puolella kun tahtovat niin herkästi tarttua puukkoon. 

Taas tehdään kliiniset tutkimukset. Kysellään historia. Diacorin lähettämät MRI-kuvat eivät aukene ortopedin koneelta. Niitä ei siis oltu tarkistettu ennen vastaanottoaikaani, mitä ihmettelen. Ortopedi toteaa, että olen kovin kipeä ja jalka todellakin läpsyy, vaikkakin kipuprofiilissa on mukana myös piirteitä, jotka eivät suoraan istu L5-hermojuurioireeseen. Päätyy pyytämään vielä röntgenkuvat kyseltyään vuosia aiemmin sairastamastani syövästä. Halunnee varmistaa, ettei ole sittenkin etäpesäkkeitä jossain päin rankaa. 

Ortopedi kuulemma soittaa sitten minulle, kun on nähnyt MRI- ja röntgenkuvat.  Minua pyydetään viemään mennessäni MRI-kuvan CD-levy itse alakerran röntgenosastolle ”pinnaamista varten”. Käyn röntgenkuvissa, jätän CD-levyn vastaanottoon ja rahjustan etananvauhdillani ulos, epätietoisena ja epätoivoisena. 

Parin päivän kuluttua ortopedi soittaa. Hänen tulkintansa MRI- ja röntgenkuvien ja oireitteni perusteella on, että minulla on itse asiassa kaksi erillistä vaivaa, mikä selittää pitkään jatkuneet osin ristiriitaiset oireet. On se välilevyprolapsi, josta johtuu kova, kokoaikainen kipu; se, joka ei siedä istumista ja rajoittaa liikkeitä. Sen lisäksi on spinaalistenoosi, eli hermojen kulkutila on ahtautunut. Tämä aiheuttaa oireita ainakin kävellessä ja pitkään pystyssä ollessa. 

En hoksannut kysyä asiasta tarkemmin, olin vain helpottunut, että oireille olikin nyt looginen selitys. Prolapsi leikattaisiin tuota pikaa Jorvissa. Mikä helpotus!

Kipu säteilee taas jalkaan, miksi?

Erittäin ikävä vuosi, osa 1.

Syksyllä 2007 huomaan kipujen lisääntyvän. Odotan, että tilanne paranee itsestään. Se vain pahenee, mutta hitaasti.

Tuttuja oireita uusilla mausteilla

Varaan työterveyslääkärille ajan tammikuussa 2008, koska selkäkipuni on muuttunut aaltoilevasta ja välillä täysin poissaolevasta jatkuvaksi. Lisäksi vasemmassa jalassa tuntuu säteilykipua. Ei yhtä selvästi kuin oikeassa jalassa oli tuntunut ensimmäisen välilevytyrän yhteydessä ja muutenkin kipu tuikkii ehkä hieman eri kohdassa jalkaa. Välillä jalkakipu ei juuri häritse, toisinaan se yltyy kovaksi. Olen jo kokeillut entistä intensiivisempää pilatesrytmiä ja muutenkin koen olevani hyvässä kunnossa. Käyn kuntosalilla ahkerasti. Saan yksilöllistä ohjausta. Tykästyn kinesikseen ja body balance-tunteihin. Kipu ei vain ota laantuakseen.

Tuntuu, että kipu ei noudata yhtä selvää logiikkaa kuin aiemmin. Välillä istuminen provosoi kivun, toisaalta kävelylenkeillä lonkka tuntuu ”leikkaavan kiinni”. Kipu helpottaa heti kun pysähtyy minuutiksikin. Mitä tämä nyt on?

Ensi käynnillä työterveyslääkäri (joka on aiemmin diagnosoinut minulta muutaman poskiontelotulehduksen, mutta jonka kanssa en ollut muuten asioinut), katsoo minua syrjäkarein ja kysyy, olenko masentunut. Tekee kyllä sitten myös jo tutuksi tulleet perustutkimukset, kun vakuutan olevani pääkopan suhteen kuta kuinkin normaalissa tilassa, sikäli kuin itse ymmärrän. 

Kliinisten tutkimustensa perusteella lääkäri julistaa, että minulla on lonkassa nivelrikko. Rohkenen epäillä, mutta käyn kiltisti röntgenkuvissa, joissa ei sitten näy yhtikäs mitään vikaa lonkassa. Sinnittelen taas pari kuukautta. Menen vastaanotolle uudestaan ja kerron, että minusta tässä on nyt jotain yhtäläistä yli vuosikymmen sitten läpikäytyjen prolapsikipujen kanssa. Lääkäri ei tunnu olevan samaa mieltä. Nyt saan viiden kerran fysioterapialähetteen. Yksityiselle, onneksi. Ja suosituksen hyvästä paikasta. 

Saan nopeasti ensimmäisen ajan. Fysioterapeutti (OMT) on oikein sympaattinen nuorehko mies. Hän tutkii huolellisesti ja arvelee, että tuskin on välilevynpullistumasta kyse. Käydään läpi mm. kävelyni oikeellisuus. Kaikki kunnossa. Muutenkin lihastasapaino hyvä ja liikeradat kohdillaan. Fysioterapeutti neuvoo kotijumpat ja tekee iskiashermomobilisointia, koska säteilevä kipu noudattaa iskiashermon kulkureittiä. Kolmen kuukauden kuluttua lopputulema käynneistä ja jumpasta on se, että liikkeet tekevät ihan hyvää, mutta kipu ei niillä vähene.

Lisää noidannuolia ja oivalluksia

Tarinassa päästään vuosituhannen vaihteeseen ja kammetaan ruoto sen yli. 

Selkäkipu on seuraa sitkeästi mukana ja pakottaa muutokseen.

Selkäkipu voi kroonistua. Miten siitä selviää?

On kulunut pari, kolme vuotta ensimmäisestä iskiaskokemuksesta. Käyn töissä, harrastan, matkustelen, mutta selkää ei voi enää unohtaa. Noidannuoli- ja muut kipuepisodit toistuvat säännöllisen epäsäännöllisesti. 

Pikku hiljaa menee jakeluuni, että kotikäynnin tehneeltä lääkäriltä noidannuolitapauksen yhteydessä saamani neuvo oli hyvä neuvo: kovemman kivun iskiessä heti nappia naamaan, ja kiputilat hellittävät huomattavasti nopeammin. Lääkkeiden välttely ei vaan toimi. Lääkkeet kannattaa ottaa muutaman päivän, maksimissaan viikon kuureina, jolloin riippuvuutta ei pääse syntymään. 

Kaikki kiputilat eivät toki vaadi lääkitystä. Usein pienemmät ongelmat menevät ohi ajan kanssa, itsekseen.

Opin paljon muutakin. Vielä tärkeämpää. On asioita, joita kannattaa tehdä, ja asioita joita ei todellakaan kannata. 

Ensimmäiseen kuuluu liikkeellä pysyminen, monipuolinen liikunta, keskikehon hallintaa parantavat lajit, kuten selkäkipuisille suunnattu perusjumppa, pilates, kinesis yms. harkittuja, hallittuja lihaskuntoliikkeitä sisältävät ohjatut tunnit. Oikeaoppinen lihaskuntoharjoittelu kuntosalilla fysioterapeutin tekemällä ohjelmalla. Uiminen – innostun kuntouinnista niin, että opettelen tekniikat ja käyn parin kilometrin aamu-uinnilla arkisin ennen töihin menoa.

Hölkkäänkin, kunnes selkä alkaa lähettää hyvin selvää viestiä siitä, että juoksu ei lisää hyvinvointiani. Kävely sujuu ja lähistön mainiot ulkoilumaastot ovat valtava voimanlähde. 

Hyvä sänky on ehdoton! Valitettavasti sellaisen löytäminen ei ole helppoa eikä halpaa. Nukkumaergonomiasta ja muista ergonomisista aihepiireistä mietintöjäni löytyy tästä tekstistä.

Vältettävien juttujen listalla on pitkään kestävät staattiset asennot, varsinkin etukumarassa. Puutarhatöitä on pakko karsia. Autossa istuminen, varsinkin huonopenkkisessä, on epäviisasta, mutta ei täysin vältettävissä. Taipuneessa asennossa yskiminen tai aivastaminen voi johtaa monen päivän sairaslomaan, niin käsittämätöntä kuin se onkin.

Joudun silloin tällöin käymään terveyskeskuksessa, lähinnä kipulääkereseptien uusimisen takia. Välissä saattaa olla parikin ns. hyvää vuotta ilman suuria kipuja.  Terveyskeskusasiointi on koettelemus, koska sinnehän mennään vasta sitten, kun on niin kivulias, että liikkuminen ja istuminen on hyvin tuskaisaa. Ja aina sinne ei vaan pääse, kun ei ole niitä aikoja. 

Kerran vain menen terveyskeskukseen, tai siis siippa vie, kun tilanne on tosi paha ja ärsyttää ajatus kotilääkärin tilaamisesta, tai oikeastaan sen laskun maksamisesta. Kummasti lääkäriltä järjestyy aikaa tutkia minua, kun näkevät tuskani. 

Tilanne helpottaa, kun  siirryn yliopistolta nykyiseen työpaikkaani ja pääsen hyvin toimivan työterveyshuollon pariin. En taida kylläkään tarvita huoltoa selän merkeissä muutamaan ensimmäiseen vuoteen, mutta sitten tulee eteen Erittäin Paha Vuosi... Siitä seuraavassa osassa.

Tietoa selkävaivoista kertyy

Kolmas selkäteesini kuului näin: 

Tieto selkäasioista ei lisää tuskaa. Sen sijaan tietämättömyys kostautuu.

Luonnossa liikkuminen hoitaa selkää ja sielua

Tähän mennessä kertomani henkilökohtainen selkätaipaleeni on jo paljastanut joitakin selkäkipuisen haasteita. 

1. Ei ole yhtä yhtenäistä tautitilaa nimeltä selkäkipu. Selkäkivun takana voi olla useita syitä. Syyn selvittäminen on usein hyvin haastavaa.
2. Parantumiseen on useita reittejä. Mikä auttaa yhdelle, ei välttämättä tepsi toiselle. Erinäisistä syistä. Selkäkipu voi aiheutua vaikkapa lihasjumeista. Tai heikoista tukilihaksista. Tai välilevytyrästä. Tai nikamasiirtymästä. Tai selkäydinkanavan ahtaumasta. Tai näiden yhdistelmistä. Tai jostain ihan muusta. 
3. Terveydenhuoltoalan ammattilaisetkin antavat ristiriitaisia neuvoja. Ajan mittaan tieto lisääntyy. 25 vuotta sitten saamani ohjeistus akuutista selkäkivusta toipumiseen ja sen uusiutumisen ehkäisyyn on aivan erilaista kuin nykyohjeistus. On eri koulukuntia. Nojataan omiin, rajallisiin kokemuksiin. Tai ammennetaan uusinta uutta kansainväliseltä tiedeyhteisöltä ja ollaan kehityksen kärjessä.

Kun kipu kroonistuu, on pakko aktivoitua. Paitsi fyysisesti, myös tiedonhankinnan saralla.

Vuosikymmenten varrella olen asioinut selkäoireiden vuoksi äkkiä laskettuna ainakin 18 eri lääkärin kanssa. Terveyskeskuslääkäreiden, työterveyslääkäreiden, fysiatrien, sekä yksityisen ja julkisen puolen ortopedien kanssa. Lisäksi olen ollut vähintään 10 eri fysioterapeutin ohjauksessa. 

Olen kuunnellut tarkasti. Kysellyt. Kokeillut erilaisia jumppaohjelmia. Tehnyt ergonomiakokeiluita. Lukenut kirjoja. Kahlannut läpi kymmeniä tieteellisiä artikkeleja. Kysellyt lisää. 

Oma lukunsa on ei-ammattilaisten neuvot. Vertaistuki. Hyvää tarkoittavat lähimmäiset. Erilaisten tuotteiden kaupittelijat. Tee näin, älä tee noin, mene tuon parantajan vastaanotolle, nauti tätä ihmeainetta. Ajattele positiivisesti! Saamieni neuvojen lista on tosi pitkä. Miten erottaa jyvät akanista? Miten välttyä tekemästä itselleen hallaa? Nimittäin vahinkoa todellakin saattaa syntyä. Puhumattakaan turhasta rahanmenosta.

En edelleenkään ymmärrä kuin pienen osan selkäsairauksien fysiologiasta ja hoidosta. Mutta osaan kysyä parempia kysymyksiä. Osaan paremmin itse arvioida, onko ammattilainen ajan tasalla, edustaako hän ns. valtavirtaa vai kuuluuko johonkin pienempään koulukuntaan. Olen epäileväinen, tai vähintään erittäin pidättyväinen, jos saamilleni maallikkoneuvoille ei löydy tarkastelua kestäviä perusteluja. Jos ei löydy luotettavaa dataa ehdotetun hoidon vaikuttavuudesta.

Uskallan kokeilla uusia ideoita, säilyttäen kuitenkin terveen kriittisyyden.

Tällä hetkellä uskon, että jos olisin tiennyt sen, minkä tiedän nyt ergonomiasta, elintavoista ja selän hoitamisesta, en olisi joutunut tähän ikään mennessä kärsimään näin kohtuuttomista selkäkivuista. En ehkä olisi joutunut kokemaan kolmea selkäleikkausta.

Ehkä minulla olisi kuitenkin jotain selkäongelmia, sukurasite kun vaikuttaa ilmeiseltä. Ken tietää.

Voihan noidannuoli!

Paranin täysin S1-L5 -välin välilevytyrästä - vai paraninko sittenkään?

Selkävaivat eivät toki jättäneet minua tuolloin neljännesvuosisata sitten tyystin rauhaan, vaikka toivuinkin ensimmäisestä sairaalakeikkaan johtaneesta välilevytyräselkkauksestani joksikin aikaa kivuttomaksi. 

Pienen tauon jälkeen ilmaantui pienempää vaivaa. Kausiluontoisesti, samaan tyyliin kuin ennen tuota isompaa kipuhässäkkää. Pärjäilin kuitenkin arjessa. Niinpä selkäjumpat unohtuivat. Muutenkaan ei tullut kiinnitetyksi huomiota ruodon huoltoon. Painoin töitä, raadoin uuden kodin puutarhassa, kokkasin ja puuhastelin kotona. Seuraava tarina on kuvaus tämän väliajaksi nimeämäni jakson tyypillisestä selkätapahtumasta.

Noidannuoli vetää mutkalle

Noin puolitoista vuotta välilevytyräepisodin jälkeen selkä pettää minut jälleen. Tällä kertaa kipu ei säteile jalkaan, mutta vie jalat alta. Harmittaa vietävästi, koska olisi juuri tärkeä työkeikka, alle tunnin bussimatkan päässä. Mutta ei, kipu ei salli jalkeilla oloa. Ei ole muuta kipulääkettä käsillä kuin ibuprofeenia. Se ei auta. 

Soitan lähimmälle terveysasemalle. Se olisi kätevästi kilometrin päässä. Ehkä jotenkin saisin kammettua itseni sinne?  Hoitaja huokaa, ettei ole aikoja. Että ota sitä buranaa, kipu menee varmaan ohi. Valitan, että kipu on tosi kovaa. Hoitaja sanoo, että voi voi. Palaa asiaan tarvittaessa. Mene vaikka sairaalan päivystykseen, he eivät voi auttaa. 

Mietin, mitä teen. En takuulla lähde sairaalan päivystykseen. Eihän minulla ole niin isoa vaivaa. 

Totean, etten pysty kävelemään ulos talosta enkä takuulla pääse ainakaan ulkoportaita alas. Kello on jo puoli yhdeksän, keikalle pitäisi lähteä ihan kohta. Soitan esimiehelleni ja selitän tilanteen. Hän miettii, miten saataisiin minun hallussani oleva materiaali pääkallonpaikalle, materiaali kun on tietysti minulla kotona. Saadaan värvättyä joku työpaikalta lähetiksi. Jännitän, pääsenkö ulko-ovelle asti, kun ovikello soi. Juuri ja juuri onnistuu. Lähetiksi värvätty, ei kovin läheinen työkaveri katsoo minua kummissaan, kun kumaraisena laahustan. Selitän jotain, mutta pelkään, että näytän lähinnä krapulaiselta. Pystyykö ulkopuolinen ymmärtämään, että selkäkipu voi tehdä ihmisestä liikuntakyvyttömän?

Kipu ei yhtään hellitä. Aamulla unettoman yön jälkeen tutkin puhelinluettelon keltaisia sivuja (eletään edelleen aikaa ennen nettiä). Mille lääkäriasemalle olisi lyhin matka? Huomaan kotilääkäripalvelun mainoksen. Soitan sinne. Lääkäri ehtisi meille parin tunnin päästä. Pyydän perhettä jättämään ulko-oven auki lähtiessään, koska tänään sängystä nouseminen ja kävely ovat niin hidasta touhus, että lääkäri saattaisi kääntyä pois ennen kuin ehtisin ovelle saakka. 

(Mies)lääkäri tulee, huhuilee varovaisesti ovelta. Huutelen, että sisään vain, läpi eteisen ja olohuoneen ja tänne makuuhuoneeseen. Varovaisista askeleista voin päätellä, että moinen kutsu herättää lääkärissä huolestuneisuutta. Huutelen, että selkä kramppaa niin pahasti, etten pääse oikein sängystä ylös. Askeleet nopeutuvat heti. 

Tehdään tutkimukset, on refleksit, ei huolestetuttavia halvausoireita. Noidannuoli diagnoosina. Välilevyperäistä, arvelee. Kerron Peijas-keikastani. Hän kyselee, mitä lääkkeitä minulla on. Aijai, pelkkää tulehduskipulääkettä? Kannattaa kuulemma aina heti tuollaisen kohtauksen tullessa aloittaa buranakuurin lisäksi vahvemmat kipulääkkeet, esim. se tramadoli. Ei odottaa sitä, meneekö kipu ohi vai paheneeko. Lisäksi nykyään suositellaan akuuttivaiheeseen lihasrelaksanttikuuria, jotta kipukramppi hellittää, ja pääsee paremmin liikkumaan. Ja kun pääsee liikkumaan, kiputilakin helpottuu nopeammin. Veri kiertää jne. 

Kuulostaa vakuuttavalta. Saan reseptit ja ensiavuksi kipupiikkiä. Siippa joutuu hakemaan lääkkeet lähiapteekista valtakirjalla. Lihasrelaksantti huimaa armottomasti ja tekee aika hömelöksi. Mutta kramppi hellittää muutamassa päivässä. Elämä jatkuu. Helpottavaa, aina ei siis tarvitse kärsiä viikkotolkulla.